Taas olen tekemässä saman valinnan niinkuin kerran ennenkin. Suunnittelen elämän ryttäämistä, tarinan suttaamista. Sama syy, sama turhuus, sama Pekka. Rakastan joo, rakastan. Ei se ole valhe. Täyttä mielettömän suurta ylitsepääsemätöntä rakkautta. Isompaa ei ole. Ei ennen kuin taas käyn läpi ne sydämmen tahdit. Tahdit joiden välissä on tahteja. Miksei sydän saa lyödä kaikkia tahteja. Pum.. Pum.. ei muuta.
Onko tämä tunne, oman elämän pois heittämisen tarpeesta, se merkki. En muista edellistä merkkiä. Olinko silloin vielä ensikertalainen. Ei ollut edellistä täyttymystä. Liian helposti löysin parempaa. Korkeamman piikin sydänkäyrässä. Sama piikki ei koskaan palaa, on lyötävä uudelleen, ennenkuin kone näyttää pelkkää viivaa. Se oli jo se toinen laimempi sysäys. Kohta se on ohi. En ymmärrä miksi tämän piti olla näin lyhyt. Ken kuuseen kurkottaa se kohta uuteen kuuseen kapuaa.
En halua olla kuin onnellinen. Olen onnellinen. Olen aina onnellinen. Uusi ilmiö tämä tunteminen. En olekkaan sosiopaatti. Uskoin olevani. ehkä olinkin. En usko enää olevani. Ehkä olen.
Annan  itselleni anteeksi rumimmat tekoni ja poden pahaa oloa rikkaruohoista. Luulin antavani itselleni anteeksi kaiken.
Miksi en ymmärrä mitä tienviitoissa lukee vaikka joku huutaisi vastauksen korvaani? Tiedän aina mitä pitäisi tehdä. Teen toisin. Tapan itseäni lyönti kerrallaan. Mitä ne tulee olemaan ne välilyönnit? Miksi en voi olla varma että se tuntematon lyönti on kiivaampi ja onko se sitten taas lyhyempi?
Miten te muut teette sen? Miksi minä en osaa? Rakastanko liikaa? kulutanko lyöntini tiheämmin? Onko olemassa rakkautta joka ylittää seuraavan piikin? Voinko rakastaa ikuisesti? Rakastan aina enemmän ja enemmän, mutta ehkä rakastaisin sittenkin vielä enemmän.

Viikko sitten uskoin ryhmihäiriöön. Luulin kaiken olevan kunnossa. Paha asuu minussa. Se tuhoaa kaiken kauneimmillaan. Olen paras kaikista ikinä. Parhaani teen ja annan sydämmeni lyödä kerralla loppuun. Se ei vaan ole koskaan se viimeinen lyönti. Ei koskaan kuitenkaan kuin käyrän huippu. Yksi niistä. Ei se viimeinen, niinkuin joka kerta haluaisin. Joka kerta, silloinkin kun kyseessä on nukkuvan sydämmen vaimea sykäys.
Unessa sydän lyö hitaammin. Rakkaus juoksee ohi kiivaammin. Olisimpa erilainen. Antaisin mitä vain että voisin antaa itseni nauttia tästä mikä on nyt parasta. Pelaan silti viimeiseen merkkiin saakka. Tulevaisus turvattu. Tulevaisuus yksin.
En pelkää yksinäisyyttä. pelkään elämää. pelkään tarvetta elää. pelkään uutta lyöntiä. Näen sen jo tulevan. En halua sitä. Pysäyttäkää aika nyt heti!
Olen tyyni. Tyyni myrskyn edellä. Itken salaa valmiiksi. Onni on niin lähellä. miksen saa kärsiä enemmän? haluan vaikeuksia. Epäilen tunteitani. Miksi en kärsi? rakastun heti uudelleen. Ripustan sydämmeni eteiseen joka on minulle tuntematon. Siitä tulee tuttu. Sydämmeni kiertää lonkeronsa ja väkäsensä tiukkaan otteeseen eikä päästä irti ennen kuin on tarve taas lyödä uudelleen. Tuttu eteinen vaihtuu tuntemattomaan. Taas kärsimys unohtuu.